• Digital Humanities and Cultural Heritage
• Research software close
• Other research products close
• HELDA - Digital Repository of the U... close
• Digital Humanities and Cultural Her... close

This thesis examines Japanese castle reconstructions in the Heisei (1989–2019) and Reiwa eras (2019–) and links them to the ideas of cultural heritage and authenticity in traditional architecture. Japanese castles are opportune for examining the development of the role of architecture in cultural heritage throughout history. The role of castles as symbols of authority and later as symbols of local culture and history has changed according to the fluctuations of time and the needs of the contemporary people and thoughts. After majority of the feudal castles were demolished during Japan’s modernization, there have been three distinctive “booms” during which castles have been reconstructed. In the post-war era, dozens of ahistorical concrete replicas of castles were rebuilt concrete as local town symbols, and to many they symbolized the rebuilding of post-war Japan. From the early 1990s, however, a new castle boom has taken place, with the reconstructions emphasizing on using wood and historical evidence. Most notable of these reconstruction projects is the Nagoya Castle reconstruction project, in which the post-war concrete castle tower is to be demolished and rebuilt from wood using original methods and historical plans. This thesis examines these reconstructions in contemporary Japan, aiming to understand how authenticity and cultural heritage are related to this ongoing boom. In this study, a country-wide visitor survey on 10 Japanese castle sites was conducted, supported by two expert interviews from supervisors of two Heisei era castle reconstructions in Ōzu and Kakegawa cities. The findings supported the hypothesis, which suggested that the current appeal of castles is linked not only to their symbolic value to the castle towns, but also their value as objects of cultural heritage. This is why “authentic”, wooden reconstructions are preferred, which was evident from the visitor surveys, as all the respondents favored wooden reconstructions over concrete ones. Furthermore, majority of the respondents wished for more authentic castle reconstructions to be built.

Tutkielma keskittyy länsimaalaisen nykyaikaisen tatuoinnin tutkimukseen, pyrkimyksenä selvittää voivatko tatuoinnit tulla luetuksi taidehistorian diskurssin kehotaiteeseen. Tutkielman ns. toinen osa käsittelee taidehistorian katseen käsitettä, ja sitä kautta pyrin tutkimuksessa selvittämään, voivatko tatuoinnit muuttaa naiseen kohdistuvaa katsetta. Pyrin siis sovittamaan taidehistorian tutkimukseen tatuoinnit kehotaiteena, ja toisaalta pohtimaan tatuointien mahdollisuutta naisten ”oman kehon haltuunoton” keinona katseen muuttamisen kautta. Tutkielman aineistona toimivat taidehistorian sekä sosiologian tutkimukset kehotaiteesta, tatuoinneista, tatuoiduista naisista sekä katseen käsitteen tutkimus. Hyödynnän tutkimuksessani sukupuolen tutkimuksellista, feminististä menetelmää naisnäkökulman kautta. Aiempaa taidehistoriallista tutkimusta tatuoinneista ei löytynyt, joten sovellan sosiologisia lähdemateriaaleja taidehistorian tutkimukseen kehotaiteesta, katseesta ja representaatiosta, ja pyrin luomaan sujuvan yhteen sovittamisen näiden välille. Kuva-aineistona hyödynnän valokuvia tatuoinneista, mutta tutkin ennemmin käsitteellisiä ilmiöitä kuin itse kuvia. Kuvat toimivat tutkimukseni tukena, mutta tutkimukseni kohde on suhteellisen käsitteellinen eikä siten suoraan kuva-aineistolla esitettävä. Tutkimukseni on uutta taidehistoriallista tutkimusta, sillä tatuoinneista tällaista ei vielä ole tehty. Tämän vuoksi myös sosiologisen tutkimusmateriaalin hyödyntäminen oli jokseenkin pakollista tutkimuksen teossa, ja itse tutkimuksen teko haastavaa. Johtopäätöksissäni päädyin siihen, että ainakin osittain tatuoinnit ovat luettavissa taidehistorian diskurssin kehotaiteeseen, ja niillä on mahdollisuus muuttaa naiseen kohdistuvaa katsetta.

Tämä maisterintutkielma käsittelee Piia Lehden (1973–2017) vedoksen Muutoksen rajaton mahdollisuus (2014) luontokäsitystä uusmaterialistisen teorian ja representaatioanalyysin kautta. Lähestyn vedosta uusmaterialismille keskeisen Elizabeth Groszin ajattelun sekä hänen muihin ajattelijoihin kohdistaman luentansa kautta. Täydennän hänen näkemyksiään muilla aihetta tukevilla ajattelijoilla ja näkökulmilla soveltuvin osin. Tutkielman aineisto muodostuu serigrafialla toteutetun Muutoksen rajaton mahdollisuus - vedoksen pohjalle. Lähestyn vedosta painetun taiteen käsitteen kautta. Käsitteenä se huomioi taidegrafiikkaa paremmin taiteenlajin merkitysjärjestelmiin pohjautuvan ontologian sekä siihen olennaisesti kytkeytyvät materiaalisuuteen ja prosessuaalisuuteen liittyvät ominaisuudet. Tutkielmassa uusmaterialismilla on kaksoisrooli, jolloin se toimii uusmaterialistisen taiteentutkimuksen kautta vedoksen materiaalisia ja prosessuaalisia ominaisuuksia korostavana teoriana. Toisaalta vedoksen kuva-aihetta sekä sen tuottamaa luontokäsitystä tulkitsen uusmaterialismille keskeisen Groszin ajattelun kautta. Muutoksen rajaton mahdollisuus on luontokäsityksensä kautta korosteisesti sidoksissa luonnon moninaisuuteen sekä muutoksellisuuteen. Sen luontokäsitys kytkeytyy voimakkaasti yhteen erilaisten todellisuutta tehostavien voimien kanssa. Näitä ovat elämänvoima, luonnonvalinta, sukupuoliero ja seksuaalivalinta sekä taiteen kyky vahvistaa erilaisia tuntuja. Toisaalta materiaalisten ominaisuuksiensa ja kuva-aiheensa kautta vedos muodostaa kuvauksen sellaisesta elämänmuodosta, joka ei ole todellisuudellemme ominainen. Näin ollen vedos on tulkittavissa kuvaukseksi erilaisten luonnon voimien paljastamisen, muuntamisen sekä tehostamisen mahdollisuuksista. Tällöin edellä kuvatut ominaisuudet ovat niitä tekijöitä, joiden kautta luonnon omat voimat saavat näkyvän olomuodon vedoksen pinnalle.

Tutkielma käsittelee meikkausta kahden yhdysvaltalaisen feministiseen taiteeseen yhdistetyn nykytaiteilijan, Cindy Shermanin (s. 1954) ja Marilyn Minterin (s. 1948) tuotannoissa. Tutkielma kysyy, minkälainen rooli meikkauksella on nykytaideteoksessa: miten sillä representoidaan sukupuolta, voidaanko sen käyttö nähdä feministisenä kritiikkinä ja voiko se samaan aikaan olla kaupallista ja kriittistä, sekä ovatko aineiston meikkaukset joko kantajiaan peittäviä naamioita, heidän identiteettiään esiintuovia ilmaisun välineitä vai kenties jotain muuta. Lähilukemalla feministisiä nykytaideteoksia pyrin tarjoamaan meikkauksen tarkasteluun vaihtoehtoisia tapoja kriittiselle näkemykselle meikkauksesta paheksuttavana turhamaisuutena tai naisia alistavana mahdottomiin kauneusihanteisiin sopeutumisena. Feministinen tutkimusperinne ja sukupuolentutkimuksen näkökulmat ohjaavat kriittistä luentaani, joka pohjaa taidehistorian käsitykseen representaatiosta: merkitykset syntyvät taideteoksen ja siitä tehdyn luennan vuorovaikutuksessa. Aineistoksi on valikoitunut yhteensä 16 kuvaa, joista 10 on nykytaideteoksia, viisi kummaltakin taiteilijalta. Lisäaineistona toimii kuusi kuvaa, jotka ovat peräisin taiteilijoiden toteuttamista mainoskampanjoista. Tutkielman teoreettinen viitekehys hyödyntää sukupuolentutkimuksen teoriaa sukupuolesta performatiivisesti tuotettuna kategoriana sekä teoriaa meikkauksesta naamioitumisena. Tutkielma avaa lyhyesti myös meikkauksen historiaa ja ontologiaa. Taidehistoriaan paljon sovellettu groteskin ruumiin teoria ja abjektin käsite toimivat apuvälineinä aineiston analyysissä. Hyödynnän myös taiteilijoiden teoksista aiemmin kirjoitettuja analyysejä ja heidän haastatteluitaan. Tutkielma osoittaa, että aineiston meikkauksissa sukupuolta parodioidaan ja sen rakentuneisuutta tehdään näkyväksi epäkonventionaalisilla meikkauksilla. Kahden taiteilijan teoksissa esiintyvät meikkaukset edustavat sen hyvin erilaisia muotoja: Shermanin kohdalla ne liittyvät sukupuolen ja muiden identiteettikategorioiden merkitsemiseen, kun Minter esittää meikin abstraktina materiaalina ihon pinnalla. Tulkitsen molempien taiteilijoiden teokset feministisiksi taktiikoiksi, jotka rikkovat stereotyyppisen feminiinisyyden kuvastoa. Taiteilijoiden mainoskuvat ovat teosten tapaan kriittisiä stereotypioita ja kauneusihanteita kohtaan, mutta niillä on myös kaupallinen agenda, mikä luo kuviin sisäisen ristiriidan. Mainokset vieraannuttavat itsensä tyypillisestä mainoskuvastosta ja vetoavat valveutuneeseen yleisöön. Meikkaukset Shermanin teoksissa ovat monimutkaisia kokonaisuuksia, joissa identiteetillä ja meikillä on suhde, mutta se on ironinen ja ristiriitainen. Minterin teoksissa meikin ja identiteetin suhde ei ole yhtä olennainen, vaan teokset esittävät ruumiin rajattomana ja lihallisena materiaalina, jonka pinnalla oleva meikki sulautuu osaksi sitä.

Unguentariumit (yks. unguentarium, mon. unguentaria) ovat savesta valmistettuja keraamisia pulloja, joita tunnetaan Välimeren alueella hellenistiseltä kaudelta roomalaisaikaan saakka, karkeasti välillä 300 eaa.–100 jaa. Yleisesti unguentariumeja on tutkittu suhteellisen vähän, ja suomalaisessa arkeologiassa ei juuri lainkaan. Suurin osa tutkitusta ja julkaistusta aineistosta on peräisin hautakonteksteista. Artemis oli yksi antiikin maailman tärkeimmistä jumalista ja tämän kulttipaikat sijaitsivat kaupunkikeskusten ulkopuolella villin luonnon ympäröiminä. Tähän liittyvä kulttitoiminta yhdistetään usein tyttöjen ja naisten initaatioriitteihin, joka heijastuu myös kohteiden arkeologiseen materiaaliin. Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on tutkia Artemis Lykoatiksen pyhäkön vuosien 2010–2022 välillä suoritettujen arkeologisten kaivausten tuottamaa unguentaria-aineistoa. Tavoitteena on selvittää mitä tämänkaltaisesta, ennalta tutkimattomasta ja fragmentaarisesta aineistosta on mahdollista saada selville perinteisen typologisen tutkimuksen kautta, aiempia julkaisuja ja tutkimuskirjallisuutta apuna käyttäen. Tämän lisäksi tutkitaan aineiston spatiaalista sekä stratigrafista levinneisyyttä takymetrimittausdatan perusteella valmistettujen karttojen ja esineistön löytökontekstitietojen pohjalta. Tutkimukseni tuottamien havaintojen perusteella on tarkoitus selvittää mitä fragmentaarisesta unguentaria-aineistosta voidaan saada selville typologis-kronologisen ja kontekstuaalisen tutkimuksen kautta, ja mitä tämän pohjalta voidaan kertoa ihmistoiminnasta Artemis Lykoatiksen pyhäkössä.

Diagrams are a mode of communication that offers challenges for its computational processing. The challenges arise from the multimodal nature of diagrams. This means that diagrams combine several types of expressive resources to achieve their communicative purposes, such as textual elements, connective elements such as arrows and lines, and illustrations. Humans interpret diagrams by judging how these different expressive resources work together to reach the communicative goals set for the diagram. In order to do that, humans make inferences of the diagram layout and the implicit relations that exist between different parts of the diagram. In order to build computational methods for diagram understanding, large amounts of data annotated with these implicit relations is required. Traditionally, these types of discourse structure annotations have been annotated by experts, due to the difficulty of the task and the requirement that the annotator is familiar with the theoretical framework used for describing discourse relations. The chosen theory for modeling discourse relations in diagrams is Rhetorical Structure Theory, originally developed for modeling textual coherence but applicable to multimodal data as well. This thesis explores the possibility to gather discourse relation annotations for multimodal diagram data with crowdsourcing; employing naive workers on crowdsourcing platforms to complete annotation tasks for a monetary reward. Adapting the task of discourse relation annotation to be feasible for naive workers has been proven challenging by past research concerned with only textual data, and the multimodality of the data adds to the complexity of the task. This thesis presents a novel method for gathering multimodal discourse relation annotations using crowdsourcing and methods of natural language processing. Two approaches are explored: adopting an insertive annotation task where the workers are asked to describe the relationship between two diagram elements in their own words and adopting a multiple-choice task, converting the formal definitions of Rhetorical Structure Theory to understandable phrases to annotate with. Natural language processing is used in the first approach to validate the language and structure of the crowdsourced descriptions. The results of the first approach highlight the difficulty of the task: the workers show tendencies of relying heavily on example descriptions shown in the task instructions and difficulty of grasping the differences of the more fine-grained relations. The multiple-choice approach seems more promising, with annotation agreement with expert annotators higher than in previous research concerned with discourse relations in textual data. The manual inspection of the annotated diagrams show that the disagreement of the crowdworkers and expert annotators is often justifiable; both annotations represent a valid interpretation of the discourse relation. This highlights one of the main challenges of the task, which is the ambiguity of some of the relations. Future work is encouraged to consider this by adopting an approach that is less concerned with a pre-defined set of relations and more interested in how the different discourse relations are actually perceived.

Maisterin tutkielmani käsittelee saamelaisten noitarumpujen vasaroita eli päristimiä osana saamelaisten etnistä uskontoa ja saamelaiskulttuurin arkeologista tutkimusta. Tutkielmassani käyn läpi kaikki Suomen kaksitoista sarvesta valmistettua päristinlöytöä, mutta tutkimukseni keskiössä on kuitenkin Christian Carpelanin vuoden 1964 Sodankylän Juikentän kaivauksilta löydetty päristin ja toissijaisesti Inarin Nukkumajoki 2 talvikylästä löydetyt noitarummun vasarat. Tutkimukseni käy saamelaisten historian pääpiirteittäin läpi mesoliittiselta kivikaudelta keskiaikaan ja historialliseen aikaan saakka. Käsittelen saamelaisten etnistä uskontoa ja samanismia melko laajasti, että lukija voi ymmärtää noitarummun ja siihen liittyvien esineistöjen, kuten noitarumpujen vasaroiden ja -arpojen eli osoittimien, merkityksen saamelaisten etnisessä uskonnossa sekä siihen liittyvissä rituaaleissa. Tutkimukseni tarkastelee myös saamelaisten pyhiä paikkoja ja niihin liittyviä jumaluuksia. Hyödynnän tulkinnoissani antropologien, perinteentutkijoiden sekä uskontotieteilijöiden etnografista tietoa saadakseni käsityksen muun muassa siitä, mitä suullinen perimätieto kertoo päristimien käyttämisestä samanistisissa rituaaleissa. Analysoin Juikentän vuoden 1964 kaivauskertomusta tarkastellessani, onko Juikentän päristin mahdollisesti uhrattu maahan tarkoituksella. Pohdin myös Carpelanin tulkintaa siitä, että Juikentän kesäkylässä olisi ollut kylän keskelle rakennettu uhrikota osana kultillista tarkoitusta. Maisterin tutkielman loppuun olen kerännyt erillisen sanaston tutkimuksen keskeisitä käsitteistä. Tutkimus sisältää 46 kuvaa, joissa esiintyy kuvia tai piirroksia kymmenestä Suomen kahdestatoista päristinlöydöstä.

Tutkielmani käsittelee videopelien potentiaalia arkeologisen tiedon välittäjinä, sekä tapana esittää ja esitellä muinaisuutta. Pyrin työssäni lähestyttävyyteen myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet pelitutkimukseen tai pelien historialliseen ja arkeologiseen tarkasteluun. Tuon esille menneisyyden julkisen käytön realiteetteja, ja kuvailen, miten videopelien esitys menneestä eroaa muista medioista, erityisesti kirjallisuudesta ja elokuvista. Sivuan opetuspelien ja kaupallisten pelien eroja, ja perustelen, miksi juuri kaupallisten pelien tutkimus on hedelmällistä ja tärkeää myös arkeologisesta näkökulmasta. Teoreettinen tausta työlleni muodostuu pelitutkimuksesta, erityisesti historiallisesta pelitutkimuksesta, narratologiasta, sekä arkeopelaamisesta. Työni avainlähteet ovat Reinhardin Archaeogaming: an introduction to archaeology in and of video games (2018), Molin, Ariese-Vandemeulebroucken, Boomin ja Politopouloksen toimittama The interactive past: archaeology, heritage & video games (2017) sekä Chapmanin Digital games as history: how videogames represent the past and offer access to historical practice (2016). Tutkielman rungon muodostaa kahden pelin – The Mooseman (2017) ja UnReal World (1992–2023) – tarkastelu narratiivien, pelattavuuden, sekä muinaisuuden näkökulmasta. Molemmissa peleissä suomalais-ugrilainen kulttuuri on etualalla, ja siihen liittyvä muinaisuus on osa pelin mainontaa. The Mooseman nojaa suomalais-ugrilaiseen mytologiaan, UnReal World esitykseen rautakaudesta fantasiamaailmassa, joka omaa voimakkaita viittauksia suomalaiseen kulttuuripiiriin. Näiden pelien kautta pyrin näyttämään tapoja, joilla pelit paitsi käyttävät muinaisuutta aineistona ja inspiraationa, myös miten pelien narratiivit ja pelilliset ominaisuudet voivat ohjata pelaajan kokemusta muinaisuudesta. The Mooseman ja UnReal World toimivat astinlautoina pohdiskelevampaan osioon kulttuuriperinnön käytöstä videopeleissä, ja sen mahdollisista eduista ja ongelmista. Tuon esille tapoja, joilla videopelit voisivat edistää tietyn kulttuurin tuntemusta, ja videopelien vahvuuksista kulttuurioppaina ja virtuaalisina matkakohteina. Kuvailen, miten videopelien interaktiivisuus ja kyky antaa kokijalleen ääni tekevät niistä täysin uniikin kokemuksen verrattuna perinteisempiin menneisyyden välittämisen keinoihin, kuten kirjoihin tai elokuviin. Pohdin myös arkeologien mahdollisuuksia osallistua videopelien luomiseen, ja millaisin keinoin tämä voisi olla mahdollista. Toisaalta käyn läpi lyhyesti myös pelien omaa, sisäistä historiaa, ja kuinka tämä voi olla yhtä lailla kiinnostava kohde arkeologiselle tarkastelulle, mutta toisaalta myös sumentaa pelin suhdetta todelliseen menneisyyteen. Työni tavoite on näyttää, että arkeologialla on paljon potentiaalia paitsi inspiraationa pelintekijöille, myös tapana lähestyä pelejä ja pelaamista. Haluaisin kannustaa muita tutkijoita paitsi tutustumaan pelaamiseen, myös pohtimaan niitä tapoja, joilla arkeologia voisi hyötyä peleistä.

This thesis studies the application of language models to improve search in an online shop specialising in wholesale builder–trade product and service sales. The first aim was to determine if a Finnish language model could capture the meaning behind the search query words to improve the match between the queries and the product descriptions. Secondly, it was investigated if it was possible to train the model to recognise what products the users wanted to find with the search terms they used. Finally, it was investigated if it was possible to use the model for search ranking. Three models were trained using FinBERT as a model checkpoint and domain-specific product and clickthrough data for fine-tuning the models. The first two models were trained to classify online store products into product categories. The task was completed with a 0.98 F measure score for the model with 55 target categories and a 0.81 F measure score for the model with 762 target categories. The third model was trained to evaluate the relevance probabilities of search query-product pairs. The model generally determined more products as relevant than the current search engine solution. The F measure score for the model was 0.90, and in qualitative evaluation, the predictions made by the model made semantically sense. The restrictions for the practical use of the third model for search ranking come from the prediction inference needing to be faster to make search ranking predictions for many products.

Tutkielmassa tarkastellaan Juhana Blomstedtin taidetta ja taiteellista ajattelua 1970–luvun aikana. Aineistopohjainen ja teoriakirjallisuutta hyödyntävä tutkimus sijoittuu modernistisen taidehistorian piiriin. Teoreettinen viitekehys muodostuu laajasti modernismia käsittelevästä kirjallisuudesta taidehistorian kentältä ja käsittää modernismin, modernisaation ja modernin käsitteet. Tutkimuskirjallisuudessa otetaan huomioon modernistisen taidehistorian kerroksellisuus, eli aikalaiseen modernistiseen ajatteluun sijoittuvat kirjoitukset, mutta myös näihin kriittisesti suhtautuvat tuoreemmat teokset. Tutkielma on aineistopohjainen tutkimus. Aineiston runko koostuu Kansallisgallerian Juhana Blomstedtin arkistosta sekä Ateneumin taidemuseossa säilytettävästä kuvataiteilija Juhana Blomstedtin (1937–2010) luonnoskokoelmasta. Lisäksi tutkielma hyödyntää Kansallisgallerian lehtileikekokoelmaa vuosilta 1970–1979, mikä valottaa aikalaiskäsityksiä Juhana Blomstedtin taiteesta. Blomstedt oli ahkerasti mukana yksityis- ja ryhmänäyttelyissä paitsi Suomessa myös ulkomailla, ja hänestä ovat monet toimittajat jo aikanaan kirjoittaneet. Tutkimuskysymys kehittyi aineiston perusteella ja kysymystä tarkastellaan aineiston kvalitatiivisella metodilla hyödyntäen jo olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta. Metodiin kuuluu lisäksi aineiston sekä teosten analyysi. Aineistosta olen tätä tutkimusta varten rajannut 1970–1979 vuosille päivätyt piirrokset, kirjoitukset, teokset ja muut merkinnät, joiden perusteella analysoin Blomstedtin taiteellisia käsityksiä. Merkittävä osa tutkielman aineistosta muodostuu muistikirjojen merkinnöistä, jotka tässä tutkielmassa tulkitaan henkilökohtaisiksi ajattelua jäsentäviksi ja tallentaviksi kirjoituksiksi. Mukana on myös säilyneitä kirjeitä, joita taiteilija on kirjoittanut kulttuurin parissa työskenteleville ystävilleen, kuten arkkitehti Juhani Pallasmaalle sekä taiteilijoille Sam Vannille ja Paul Osipowille. Kokonaisuudesta olen irrottanut kaksi taiteilijan työskentelyssä tiheimmin toistuvaa teemaa, ruudukon ja hyrrän, jotka ajoitan ja joita tarkastelen erillisesti. Ruudukko ja hyrrä liitetään tässä tutkimuksessa tiettyihin modernista taiteesta löydettäviin ilmiöihin, ja niitä verrataan kansainvälisiin esimerkkeihin. Niille annetaan tulkintoja modernin taiteen kehyksessä. Lisäksi tarkastelen Juhana Blomstedtin opetustyön aikaisia muistiinpanoja vuosilta 1971 ja 1972, jolloin hän työskenteli vierailevana professorina Yhdysvalloissa Minneapolis School of Art and Designissa. Tutkielmassa nostan esille myös 1970–loppupuolen materiaalia, jota tarkastelen taiteilijan henkilökohtaisen ajattelun muutosten ja piirteiden kautta teoriapohja tukena. Tutkielmassa todetaan, että aineiston perusteella Juhana Blomstedtia voi pitää taiteilijana, joka ajatteli paljon taiteen tekemistä paitsi sen muodon, myös sisällön kautta. Hänen kirjoituksissaan esiintyy sellaisia teemoja, kuten totuus, subjektiivisuus sekä havainnoinnin merkitys. Nämä liitän muun muassa op-taiteeseen, tieteelliseen värioppiin sekä abstraktin taiteen olemukseen. Lisäksi tutkimus osoittaa, miten Blomstedt oli perehtynyt paitsi aikalaiseen taidekenttään, myös varhaisempaan moderniin, sekä mahdollisesti post-impressionistiseen kuvataiteeseen.